Onni on puhdas luonto

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Action

Blogikirjoitus Oulun vaalipiirin vihreiden sivuille

Nov 3rd, 2011 by marjo | 0

Käsi ylös, kuka on lukenut netissä julkaistun jutun siitä, mitä saattohoidossa olevat potilaat toivovat tehneensä elämässään toisin. Aika monta kättä varmaan nousi. Minäkin luin sen noin kaksi kuukautta sitten ja nyökkäilin lukiessani, että noinhan se varmaan on, ja että tästä lähin elän paremmin, ettei jää mikään kaduttamaan. Vaan miten kävi? Huomaan hiihtäväni taas ihan samaa latua kuin ennenkin. Mitäs ne neuvot olivatkaan?

Rohkeutta elää niin kuin itse haluaa ja toteuttaa unelmiaan eikä elää niin kuin ympäristö odottaa. Siivoaminen ei takuulla ole ollut yksi unelmistani. Silti tuhlaan siihen aikaani ja syyllistän niitä, jotka eivät epäunelmani toteuttamiseen osallistu. Huomaan, että olen unohtanut, kuinka jutun luettuani päätin, että nyt priorisoidaan ja hankitaan se isompi vene, jotta voisimme viettää enemmän aikaa rakastamamme harrastuksen parissa.

Toive, että olisi tehnyt vähemmän töitä. Vanhempainvapaani loppui juuri ja olen parhaillaan hoitovapaalla. Tarkoitus olisi palata töihin ensi syksynä. Aluksi se tuntui pitkältä ajalta. Minttukin olisi jo puolitoistavuotias mennessään päivähoitoon. Vaan mikä kiire minulla oikeasti on sinne töihin, kun voisin olla kotona vielä vaikka vuoden lisää? Voisin myös ehdottaa miehelleni, että hän jäisi kotiin lapsen kanssa, ja minä menisin töihin. Toisaalta nyt pitäisi osata nauttia hoitovapaan tuomasta vapaudesta. Silti kieriskelen syyllisyydessä, kun välillä jätän menemättä joihinkin kokouksiin ja kissanristiäisiin. Nyt kun vain osaisi kieriskellä kotona Mintun kanssa ilman syyllisyyttä.

Pitäisi näyttää tunteensa. Huomaan taas pitäväni siippaani, vanhempiani, sisaruksiani ja teini-ikäisiä lapsiani itsestäänselvyytenä. Miten muistaisin kertoa tai osoittaa heille, kuinka paljon heitä rakastan? No, tässähän se tuli sanottua. Toivottavasti jaksavat lukea juttuni tänne asti.

Ystävät ovat elämän suola. Mistä johtuu, että emme enää kyläile niin kuin ennen oli tapana? Pitäisikö kenties roikkua vähemmän tietokoneella ja tavata ystäviä ihan fyysisesti naamakirjassa haahuilun sijaan? Tunnustan, olen siitä pahimmasta päästä, joka päivä pärstäilemässä. Ehkä se, että naamakirjassa on 179 kaveria ei vedä kuitenkaan vertoja sille, että kahvittelisi ja rupattelisi yhden hyvän ystävän kanssa. Hmmm… jonkun puhelin soi nyt kyllä huomenna.

Anna onnelle mahdollisuus. Ah, vihdoinkin, jotain, jota olen muistanut tehdä. Olen muistanut nauttia ihanasta vauvastani joka päivä, vaikka kieltämättä välillä aamuherätykset hiukkasen tympivät ja joskus vauva häiritsee naamakirjassa roikkumistani roikkumalla kiinni kintussani kakat housuissa.

Nyt taas muistan elää paremmin seuraavat kaksi kuukautta. Jos vaikka latu onkin sama, niin ehkä muistan pikkuhiljaa ihailla maisemia.

Marjo Heikkinen
Liminkalainen valtuutettu

Kirjoita kommentti

Vain rekisteröityneet käyttäjät voivat kirjoittaa kommentteja.
Rekisteröidy tästä!